"Ikkunassa loppusyksyn surullinen metsä, luurankopuita ja musta lumeton maa. On marraskuu, kuoleman kuukausi." [s.37]
Näin aloittaa runoilija Arno Kotro Lopun lohtu -nimisen lyhyehkön, mutta sitäkin pysäyttävämmän kirjoituksensa Ari Liimataisen toimittamassa kirjassa "Sinä kuolet" (Tammi, 2005). Kirjassa erilaiset ja eri ammateissa toimivat ihmiset kirjoittavat näkemyksiään kuolemasta, kuolemanpelosta, kokonaisesta elämästä ennen sitä; väistämättömän kohtaamisesta, ihmisarvoisista hautajaisista, surusta ja siitä selviytymisestä; kuolemasta kielentutkijan, oikeuslääketieteen ja nettiselaajan näkökulmasta sekä myös kuolemasta oman käden kautta.
Kuolemaa ei kukaan pääse loputtomasti pakenemaan. Se saattaa astua elämäämme milloin tahansa läheisen menettämisen muodossa. Kirja antaa eväitä paitsi menetyksen, surun ja tuskan kohtaamiseen, myös oman kuolevaisuutemme lopulliseen sisäistämiseen ja siitä oikeiden johtopäätösten tekemiseen.
Yksi vika kirjassa sentään on. Jos nyt annetaankin aiheen vakavuuden ja kertakaikkisen peruuttamattomuuden nimissä anteeksi ne kaksi voimakkaasti uskonnollista kirjoitusta litteän maan aikaisine tarinoineen helveteistä ja perisynneistä, niin ei tuollaista ihmiskunnan todellista sivistystä kavahtavaa "jumalallisen salaisuuden edessä nöyrtymistä" olisi saanut kirjaan viimeiseksi, ikään kuin päätössanoiksi laittaa. Siihen paikkaan olisi ehdottomasti paremmin sopinut Esa Ylikosken loistava Kokonainen elämä.
Tästä kauneusvirheestä huolimatta arvostan kirjan sarjaan "jokaiseen hyllyyn". Sinne Valtaojan viereen.
Kuolemaa ei kukaan pääse loputtomasti pakenemaan. Se saattaa astua elämäämme milloin tahansa läheisen menettämisen muodossa. Kirja antaa eväitä paitsi menetyksen, surun ja tuskan kohtaamiseen, myös oman kuolevaisuutemme lopulliseen sisäistämiseen ja siitä oikeiden johtopäätösten tekemiseen.
Yksi vika kirjassa sentään on. Jos nyt annetaankin aiheen vakavuuden ja kertakaikkisen peruuttamattomuuden nimissä anteeksi ne kaksi voimakkaasti uskonnollista kirjoitusta litteän maan aikaisine tarinoineen helveteistä ja perisynneistä, niin ei tuollaista ihmiskunnan todellista sivistystä kavahtavaa "jumalallisen salaisuuden edessä nöyrtymistä" olisi saanut kirjaan viimeiseksi, ikään kuin päätössanoiksi laittaa. Siihen paikkaan olisi ehdottomasti paremmin sopinut Esa Ylikosken loistava Kokonainen elämä.
Tästä kauneusvirheestä huolimatta arvostan kirjan sarjaan "jokaiseen hyllyyn". Sinne Valtaojan viereen.
* * *
"...Yhtäkkiä maa on paljas, musta ja jäätynyt. Linnut ovat muuttaneet etelään, kukat kuihtuneet ja kuolleet. Meri ja järvet ovat jäässä. On pimeää. Lumi peittää maiseman. Elämä autioituu. On hiljaisuuden aika. Lumen ja pimeyden suojissa elämä kuitenkin valmistautuu uuteen kevääseen, uuden syntymiseen. Seuraava kevät saapuu aina. Se ei ole samanlainen kuin edelliset keväät, mutta se syntyy edellisten keväiden, vuosien ja vuosikymmenten kukintojen siemenistä, juurista joihin routa ei pysty. Ensimmäiset pajunkissat kukkivat lumen ja jään keskellä, puiden silmut paisuvat, joutsenet palaavat. Valo häikäisee silmiä." [s.119]
Leena Rönkkö, Suru helpottaa
Sitä valoa kohden minäkin lähden nyt kulkemaan. On aika kohdata väistämätön - enköhän ole täällä asiani jo sanonut? Se on uutisissa tänään, huomenna, joka päivä; näettehän te itsekin.
Lopuksi vielä se, mikä Kotron kirjoituksessa varsinaisesti pysäytti. Hänen terveisensä elämän tarkoituksen kyselijöille:
Lopuksi vielä se, mikä Kotron kirjoituksessa varsinaisesti pysäytti. Hänen terveisensä elämän tarkoituksen kyselijöille:
"Ei nuotiossa polteta puita, jotta niistä tulisi tuhkaa, vaan siksi, että niistä tulee valoa ja lämpöä." [s.40]
Mitäpä tuohon lisäämään. Kiitos Arno, kiitos te kaikki. Minun pitää nyt mennä - tulta kohentelemaan.
