Ensin oli ansaitusti Tieto-Finlandia -palkittu "Kotona maailmankaikkeudessa" (Ursa, 2001); mittava luonnontieteiden popularisaatio, josta olen Turun yliopiston avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojaa täällä jo aiemminkin kiitellyt. Sitten tuli "Avoin tie - kurkistuksia tulevaisuuteen" (Ursa, 2004), joka jatkaa kysymyssarjaa; Mistä tulemme? Keitä olemme?, kolmanteen kysymykseen: Minne menemme?

Kertasin tuon jälkimmäisen, koska siinä oli muistaakseni jotain, josta en alkuunkaan pitänyt. Se ei ole sitä, että Valtaoja päästää nyt sisäisen kirkasotsaisen optimistinsa kokonaan irti. Ei toki. Olisihan suorastaan helppoa yhtyä hänen taidokkaasti maalailemiinsa utopioihin ihmiskunnan ylväästä marssista kohti tähtiä. Hän todistelee hauskasti, kuinka maailmanloppu on jouduttu perumaan kerta toisensa jälkeen; hän todistaa jopa väestöräjähdyksen uhankin olevan menneen talven lumia. Hän uskoo tieteen ja teknologian kehityksen löytävän keinot selviytyä lopulta kaikista ongelmistamme. Mikäs siinä sitten. Mutta, mutta - miten?

Tässä tullaan siihen, mistä en pitänyt. Miten käy ihmisen? Kaiken kehityksen ja jatkuvan taloudellisen kasvun huumassa ihminen voi huonosti jo nyt. Siis tuo eliö sisällämme, jonka professori Juha Siltala tuossa hiljattain linkittämässäni lehtiartikkelissa sanoo "tekevän lakon ja hakeutuvan pois sietämättömästä jännitystilasta". Ja mitä sanoikaan niin ikään hiljattain siteeraamani Tiede-lehden artikkeli meidän biologisen koneistomme soveltumisesta tietokoneiden ja suihkumoottoreiden rytmiin? Valtaojan "avoimella tiellä" on siis kuitenkin lukittu portti - ihminen itse.

Mutta eipä hätää, hänellä on jo melkein avaimet siihen lukkoon:

"Miksi emme parantelisi ihmisen perimää, sen sijaan että tyydymme parantelemaan ihmisen viallista ruumista? Geenien poistaminen tai korvaaminen on rutiinia koe-eläimille, erityisesti hiirille; se on yksi keinoista saada selville, mitä tietty geeni oikeastaan tekee. Samaa tekniikkaa voidaan periaatteessa soveltaa muutamasoluisiin ihmisalkioihin tai jopa munasoluihin ja siittiöihin."

"Geeniterapian mahdollisuudet ovat lähes rajattomia, ja siihen kohdistuvat suuret odotukset näkyvät bioteknologiaosakkeiden huimassa arvonnousussa. Ja laskussa."

"Me elämme yhä vanhemmiksi, yhä terveempinä, yhä vireämpinä, jos emme nyt kaikista kauneusleikkauksista ja botoxeista huolimatta ihan rypyttöminä ikinuorina, niin ryppyisinä ikinuorina kuitenkin. Ja kaikki tämä ilman että ihmistä itseään on vielä paranneltu lainkaan. Olemme vain oppineet hieman paremmin korjaamaan erilaisia remppoja kehdon ja haudan välillä, ja pystyneet antamaan tomumajallemme paremmat elinolot. Jokainen uusi sukupolvi voi odottaa viidestä kymmeneen vuotta enemmän elämää kuin vanhempansa. Missä on raja, vai onko sitä missään? Voisiko meistä tulla kuolemattomia? Kuolemattomuus ei ole niin kaukaa haettu utopia kuin ensi alkuun voisi luulla."

"Joskus koittaa päivä, jolloin niin ihmisen kuin muidenkin eliöiden genomin ohjekirja on luettu ja ymmärretty viimeistä tavua myöten, ja jokaisen proteiinin rakenne on selvitetty. Silloin kyvyillämme ei enää ole rajoja. Voimme rakentaa haluamme kaltaisia eläviä olentoja atomi atomilta ja molekyyli molekyyliltä, omien suunnitelmiemme mukaisesti."

Että näin.Yritän muistaa, että Valtaoja on niin viisas mies, ettei minulla ole edellytyksiä kyseenalaistaa hänen visioitaan kuin omasta kapeasta näkövinkkelistäni. Täältä nurkastani uskallan kuitenkin kysyä, että tätäkö me todella haluamme? Geeniteknologialla muokatun Uuden Uljaan Super-Ihmisen? Designvauvoja? Kuolemattomuuden?

Kun katsoo maailmaa tänään ja pohtii näitä, ei voi välttyä kysymästä onko tämä sittenkin ainoa mahdollisuutemme? Jos kerran nykyihminen ei kestä edes nykymenoa, niin miten sitten tulevaisuutta, jossa vauhti ei ainakaan hiljene. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun se lukko viimein saadaan auki? Entä jos se onkin se vihoviimeinen Pandoran lipas? Mitä tapahtuu, kun kukaan ei enää kuole? Game over?

No, me emme luultavasti ole sitä näkemässä, tuskin lapsemmekaan. Mutta entä heidän lapsensa ja lapsenlapsensa? Joka päivä joku tutkija sovittaa uutta avainta siihen lukkoon ja jonain kauniina päivänä se loksahtaa auki. Sitten nähdään kuinka pitkä se avoin tie on.