- Onpa hiljainen viikko, sanoi Joulupukki. Hän istui pitkän pöydän päässä ja antoi murheellisen katseensa kiertää pitoihin kutsumissaan tontuissa. Heitä oli kaksitoista, kuusi pöydän kummallakin puolella. - Mitä jos pidettäisiin kunnon pikkujoulut? Bisnes ei suju ja oloni on muutenkin kovin hutera; ettei vain olisi jo kuolo kannoilla. Jokin kumma kiirastuli mieltäni kaihertaa.
Tontut katsoivat vakavina Häneen. Eivät sanoneet sanaakaan.
- Sitäpaitsi, Joulupukki jatkoi, - Pelkään, että joku teistä kavaltaa minut muorille.
Tontut kauhistuivat ja vannoivat yhteen ääneen, etteivät kuunaan menisi juoruamaan Pukin seikkailuista.
- Ottakaahan tästä leipää ja juokaa lisää viiniä, Pukki sanoi ojentaen taittamaansa limppua. - Nyt juhlitaan! Näin sanoessaan Hän katsoi koko ajan silmiin erästä tonttuaan, Jounis Inariosta.
- Miksi katsot minua noin, Jounis vaivaantui.
- Sinäpä sen sanoit, Pukki vastasi.
- Miksi katsot minua noin, Jounis vaivaantui.
- Sinäpä sen sanoit, Pukki vastasi.
*
Niin alkoivat Korvatunturin ihmemaassa hirmuiset pidot. Pöytä notkui herkkuja ja viini virtasi. Iloiset tonttutytöt kantoivat sitä kellarista urakalla ja joutuivat myös yhtymään ilonpitoon tämän tästä jonkun humaltuneen tonttu-ukon tarttuessa heistä kiinni ja kiskoessa kohti sivuhuoneita. Itse Joulu-Ukonkin huomattiin jossain välissä hävinnen paikaltaan ja ilmestyneen sitten takaisin muina pukkeina, naama hauskasti punoittaen.
Mutta kuten suomalaiskansallisiin juhlamenoihin kuuluu, vaihtui iloinen remellys pian vakavahenkisemmäksi kaulailu-örvellykseksi. Jonain tällaisena susisen aamuyön hämäränä hetkenä löysi Joulupukki itsensä porstuasta halailemasta Pietu-tonttunsa kanssa, ikuisen ystävyyden ja veljeyden vannomisen merkeissä.
- Minä en jaksa, Pukki nyyhki. - Olen vanha ja väsynyt, enkä tiedä olenko onnistunut tehtävässäni. Varmaan kaikki ovat pettyneitä minuun.
Pukki yritti tarkentaa harittavaa katsettaan häneen. - Kuulehan Pietu, Hän sammalsi. - Niin totta kuin nimeni on Joulupukki; ennen kuin susi ulvoo, sinä kolmesti totuuden kiellät.
Sen sanottuaan Hän oksensi ja hoippui ovesta yöhön.
Niin alkoivat Korvatunturin ihmemaassa hirmuiset pidot. Pöytä notkui herkkuja ja viini virtasi. Iloiset tonttutytöt kantoivat sitä kellarista urakalla ja joutuivat myös yhtymään ilonpitoon tämän tästä jonkun humaltuneen tonttu-ukon tarttuessa heistä kiinni ja kiskoessa kohti sivuhuoneita. Itse Joulu-Ukonkin huomattiin jossain välissä hävinnen paikaltaan ja ilmestyneen sitten takaisin muina pukkeina, naama hauskasti punoittaen.
Mutta kuten suomalaiskansallisiin juhlamenoihin kuuluu, vaihtui iloinen remellys pian vakavahenkisemmäksi kaulailu-örvellykseksi. Jonain tällaisena susisen aamuyön hämäränä hetkenä löysi Joulupukki itsensä porstuasta halailemasta Pietu-tonttunsa kanssa, ikuisen ystävyyden ja veljeyden vannomisen merkeissä.
- Minä en jaksa, Pukki nyyhki. - Olen vanha ja väsynyt, enkä tiedä olenko onnistunut tehtävässäni. Varmaan kaikki ovat pettyneitä minuun.
- Ei toki, Pietu lohdutti. - Minä en ainakaan ikinä sano sinusta pahaa sanaa.
Pukki yritti tarkentaa harittavaa katsettaan häneen. - Kuulehan Pietu, Hän sammalsi. - Niin totta kuin nimeni on Joulupukki; ennen kuin susi ulvoo, sinä kolmesti totuuden kiellät.
Sen sanottuaan Hän oksensi ja hoippui ovesta yöhön.
*
Seuraavana aamuna jotkut tontuista olivat jatkamassa krapulanhuuruisia orgioitaan, kun pirtin ovi pelmahti selälleen ja muori pyyhälsi sisään Jounis Inarios vanavedessään.
- Missä se kehvelin retale on!, muori huusi.
Säikähtäneet tontut tihrustivat ympärilleen ja toisiaan. - Mitä, kuka?, sanoi Pietu, sysäten puolialastoman tonttutytön sylistään.
- Älkää yrittäkö, juuttaat!, muori messusi painellessaan kohti sivuhuoneita, Jounis yhä kannoillaan. - Sanokaa, missä se huoripukki on, niin näytän sille pohjoisen taivaan pahat merkit!
- Eikö Hän ole kotona, Pietu ihmetteli kiirehtiessään edellisten perään.
- Ja mene sinä katala käärme siitä jo, muori tiuskaisi Jounikselle. - Sinä olet palkintosi jo saanut!
Tämä kääntyi häpeissään vain törmätäkseen Pietun nyrkkiin. - Sinä iljettävä rotta, häivy silmistäni!, Pietu sihahti vihoissaan.
Muori tempoi ovia auki puhisten samalla jotain irstaista vanhoista pukeista. Pietu kulki hänen vierellään huolissaan, peläten mitä ovien takaa paljastuisi. Mutta Joulupukkia ei löytynyt. He näkivät vain tonttutovereitaan tiukasti vällyissään sikeässä, humalaisessa unessaan tai touhuilemassa vällyissään muuten vain.
- Voi tätä paheiden pesää, huokasi muori turhan etsinnän jälkeen. - Mitä sinä Pietu tiedät Ukon touhuista?
- Minä? Olenko minä Herrani vartija? En tiedä mitään sellaista, mistä Häntä syytät.
- Hah, luikero! Sinä olet Hänelle kuin oma poika. Alahan kertoa eilisestä.
- Söimme illallista ja Hän lähti kotiin.
Muori sivalsi Pietua korville. - Valehtelija!, hän sylkäisi suustaan. Ulos marssiessaan hän sanoi tuvassa vaitonaisina nyhjöttäville tontuille: - Kun Ukko ilmaantuu, niin sanokaa että minulla on asiaa, onko selvä. Ristiinnaulitsen sen hyypiön!
Vastausta odottamatta hän paineli porstuan läpi ulos paiskaten oven auki miltei saranoiltaan. Pietu hiippaili hänen jäljessään ja jäi ovensuuhun katselemaan muorin vihaista menoa lumisessa tunturissa.
Silloin ulvoi susi.
- Missä se kehvelin retale on!, muori huusi.
Säikähtäneet tontut tihrustivat ympärilleen ja toisiaan. - Mitä, kuka?, sanoi Pietu, sysäten puolialastoman tonttutytön sylistään.
- Älkää yrittäkö, juuttaat!, muori messusi painellessaan kohti sivuhuoneita, Jounis yhä kannoillaan. - Sanokaa, missä se huoripukki on, niin näytän sille pohjoisen taivaan pahat merkit!
- Eikö Hän ole kotona, Pietu ihmetteli kiirehtiessään edellisten perään.
- Ja mene sinä katala käärme siitä jo, muori tiuskaisi Jounikselle. - Sinä olet palkintosi jo saanut!
Tämä kääntyi häpeissään vain törmätäkseen Pietun nyrkkiin. - Sinä iljettävä rotta, häivy silmistäni!, Pietu sihahti vihoissaan.
Muori tempoi ovia auki puhisten samalla jotain irstaista vanhoista pukeista. Pietu kulki hänen vierellään huolissaan, peläten mitä ovien takaa paljastuisi. Mutta Joulupukkia ei löytynyt. He näkivät vain tonttutovereitaan tiukasti vällyissään sikeässä, humalaisessa unessaan tai touhuilemassa vällyissään muuten vain.
- Voi tätä paheiden pesää, huokasi muori turhan etsinnän jälkeen. - Mitä sinä Pietu tiedät Ukon touhuista?
- Minä? Olenko minä Herrani vartija? En tiedä mitään sellaista, mistä Häntä syytät.
- Hah, luikero! Sinä olet Hänelle kuin oma poika. Alahan kertoa eilisestä.
- Söimme illallista ja Hän lähti kotiin.
Muori sivalsi Pietua korville. - Valehtelija!, hän sylkäisi suustaan. Ulos marssiessaan hän sanoi tuvassa vaitonaisina nyhjöttäville tontuille: - Kun Ukko ilmaantuu, niin sanokaa että minulla on asiaa, onko selvä. Ristiinnaulitsen sen hyypiön!
Vastausta odottamatta hän paineli porstuan läpi ulos paiskaten oven auki miltei saranoiltaan. Pietu hiippaili hänen jäljessään ja jäi ovensuuhun katselemaan muorin vihaista menoa lumisessa tunturissa.
Silloin ulvoi susi.
*
Ei mennyt kauaakaan, kun Korvatunturissa oli täysi hälytys päällä. Joulupukkia ei löytynyt mistään. Muori juoksutti lähettitonttuja ympäriinsä, mutta turhaan. Kukaan ei tiennyt Pukista mitään. Muorille alkoi hiipiä hätä sydämeen ja hän oli jo melkein valmis antamaan Ukolle seikkailunsa anteeksi - jälleen kerran. Riivatun Ukonkuvatus, hän tuskitteli mielessään.
Sekaannusta lisäsi sekin, että pian muorin poistuttua tonttujen majalta, Jounis Inarios oli löydetty huoneestaan hirttäytyneenä. Pietu oli hurjistuneena ajanut iloluontoiset tonttutyttöset tiehensä ja pitänyt tovereilleen aika ripityksen - kaadettuaan ensin heidän juomansa hankeen. Eikä hän itseäänkään saarnassaan säästänyt, vaan vannotti heitä kaikkia tekemään pyhän parannuksen elämäntapoihinsa, ennen kuin tulee lisää ruumiita. Lopulta he päättivät lähteä pormestaritontun puheille ehdottamaan kaikkien tonttujen yhteistä kokoontumista, jossa pohdittaisiin, mitä tilanteessa tulisi tehdä. Kunhan ensin selviäisivät.
Sekaannusta lisäsi sekin, että pian muorin poistuttua tonttujen majalta, Jounis Inarios oli löydetty huoneestaan hirttäytyneenä. Pietu oli hurjistuneena ajanut iloluontoiset tonttutyttöset tiehensä ja pitänyt tovereilleen aika ripityksen - kaadettuaan ensin heidän juomansa hankeen. Eikä hän itseäänkään saarnassaan säästänyt, vaan vannotti heitä kaikkia tekemään pyhän parannuksen elämäntapoihinsa, ennen kuin tulee lisää ruumiita. Lopulta he päättivät lähteä pormestaritontun puheille ehdottamaan kaikkien tonttujen yhteistä kokoontumista, jossa pohdittaisiin, mitä tilanteessa tulisi tehdä. Kunhan ensin selviäisivät.
*
Pimeys laski jo verhoaan kaamoksen maan ylle, kun koolle kutsuttu tonttuväki joutui todistamaan omituista luonnonnäytelmää: samalla kun taivaalle syttyivät kauneimmat revontulet, mitä kukaan oli eläissään nähnyt, alkoi kumea jyrinä; maat ja tunturit tärisivät kuin haljetakseen ja lopulta tonttubaarin ulkohuusi halkesi kahtia ylhäältä alas asti.
Metelin tauottua kaikkien huomio kiintyi naapuritunturin takaa esiin kurkottavaan kuuhun. Monet olivat varmoja, että se näytti surulliselta, se itki. Pormestaritonttu nousi, oikaisi koko puolitoistametrisen vartensa ja puhui: - Totisesti, tontut, Joulupukki on kuollut. Menen pesemään käteni.
Metelin tauottua kaikkien huomio kiintyi naapuritunturin takaa esiin kurkottavaan kuuhun. Monet olivat varmoja, että se näytti surulliselta, se itki. Pormestaritonttu nousi, oikaisi koko puolitoistametrisen vartensa ja puhui: - Totisesti, tontut, Joulupukki on kuollut. Menen pesemään käteni.
*
Korvatunturi hiljentyi viettämään suruaikaa. Ennen niin iloisen ja touhukkaan menon sijasta raitilla nähtiin varsin hiljaista väkeä. Suurin osa tontuista vietti aikaansa tuvissaan murehtien joko yksin tai joukolla ja kertoen toisilleen rakkaimpia muistojansa tuosta mainiosta Ukkelista, joka pelkällä olemuksellaan oli tuonut niin paljon iloa kaikille. Jopa taivaskin yhtyi suruun, vuodattamalla kyyneleitään lyijynharmaista pilvistään kaikissa mahdollisissa olomuodoissa.
Suru oli suuri myös Pukin lähimpien tonttujen keskuudessa. Enää ei viini virrannut eikä riettaat rallit raikuneet, kun he istuivat pöytänsä ääressä, he yksitoista; pöydän, jonka päässä oli suuri tyhjä tila.
- Miten nyt käy joulun, kysyi Mattus-tonttu.
- Tarvitsemme uuden Joulupukin, keksi Paulus.
- Uuden Pukin, ihmetteli Pietu. - On vain yksi Joulupukki! Sitä paitsi olemme kaikki liian pieniä.
- On yksi, Paulus vastasi oleva ilme harmaan pökköpartansa takana. - Joulumuori.
Syntyi hiljaisuus. Kaikki tuijottivat Paulusta kuin vähämielistä. Pietu toipui ensimmäisenä ja pomppasi pystyyn.
- Sinä rienaaja!, hän huusi. - Kuvittele muori istumaan tuohon! Hän osoitti tyhjää tuolia pöydän päässä.
- Niin, miten kävisi meidän iloisten iltojemme?, Mattus kysyi.
- Vai iloisia iltoja vielä, Pietu puristi hampaittensa välistä. - Olette kaikki hulluja! Ettekö tajua - Joulupukki on kuollut! Joulu on kuollut, kaikki on kuollut! Painakaa päänne ja hävetkää puheitanne!
Hän kaapaisi hiippalakkinsa kouraansa ja ryntäsi ulos pirtistä, juosten aina poroaitaukselle asti. Hän meni lähimmän poron luo ja silitti sen hienoa karvaa. Hän puheli sille rauhoittavasti hiljaisella äänellä ja rauhoittui samalla itsekin nojatessaan päätään sen kupeeseen ja katsellessaan tunturin tähtikirkkaalle taivaalle läpi kyyneltensä tuskaisen sumun. Oli tulossa kylmä yö.
Jos hän olisi ollut normaalissa mielentilassa ja katsellut hieman tarkemmin ympärilleen, hän olisi saattanut huomata, että yksi oli joukosta poissa; Joulupukin lempiporo, Petteri.
Suru oli suuri myös Pukin lähimpien tonttujen keskuudessa. Enää ei viini virrannut eikä riettaat rallit raikuneet, kun he istuivat pöytänsä ääressä, he yksitoista; pöydän, jonka päässä oli suuri tyhjä tila.
- Miten nyt käy joulun, kysyi Mattus-tonttu.
- Tarvitsemme uuden Joulupukin, keksi Paulus.
- Uuden Pukin, ihmetteli Pietu. - On vain yksi Joulupukki! Sitä paitsi olemme kaikki liian pieniä.
- On yksi, Paulus vastasi oleva ilme harmaan pökköpartansa takana. - Joulumuori.
Syntyi hiljaisuus. Kaikki tuijottivat Paulusta kuin vähämielistä. Pietu toipui ensimmäisenä ja pomppasi pystyyn.
- Sinä rienaaja!, hän huusi. - Kuvittele muori istumaan tuohon! Hän osoitti tyhjää tuolia pöydän päässä.
- Niin, miten kävisi meidän iloisten iltojemme?, Mattus kysyi.
- Vai iloisia iltoja vielä, Pietu puristi hampaittensa välistä. - Olette kaikki hulluja! Ettekö tajua - Joulupukki on kuollut! Joulu on kuollut, kaikki on kuollut! Painakaa päänne ja hävetkää puheitanne!
Hän kaapaisi hiippalakkinsa kouraansa ja ryntäsi ulos pirtistä, juosten aina poroaitaukselle asti. Hän meni lähimmän poron luo ja silitti sen hienoa karvaa. Hän puheli sille rauhoittavasti hiljaisella äänellä ja rauhoittui samalla itsekin nojatessaan päätään sen kupeeseen ja katsellessaan tunturin tähtikirkkaalle taivaalle läpi kyyneltensä tuskaisen sumun. Oli tulossa kylmä yö.
Jos hän olisi ollut normaalissa mielentilassa ja katsellut hieman tarkemmin ympärilleen, hän olisi saattanut huomata, että yksi oli joukosta poissa; Joulupukin lempiporo, Petteri.
*
Tontut peljästyivät suuresti ja seisahtuivat niille sijoilleen.
- Näetkö sinä- , aloitti Klementianus.
- Hou, hou, terve teille, te ilon tyttäret!, sanoi Joulupukki.
- Oletko se sinä?, Alexandrianus kysyi arasti. - Etkö olekaan kuollut?
Uusi kuulaanhämärä kaamosaamu oli valkenemassa tunturissa. Suruaikaa oli vietetty kaksi päivää.
Kaksi tonttutyttöä, nimeltään Klementianus ja Alexandrianus, olivat matkalla Ämmäsvuoman tiellä. Heidät oli lähetetty viemään sanaa Korvatunturia kohdanneesta suuresta surusta. He kulkivat ripeästi kirpeässä pakkasessa juurikaan puhelematta toisilleen.
Eräässä notkopaikassa tiellä leijui pakkasusvaa. Juuri kun he painoivat poronkarvaisia turkishuppujaan tiukemmin kasvoilleen sukeltaakseen hyytävään sumuun, he kohtasivat yllättävän näyn: usvan seasta näytti ilmestyvän suurikokoinen sarvipäinen poro, selässään - itse Joulupukki!
Tontut peljästyivät suuresti ja seisahtuivat niille sijoilleen.
- Näetkö sinä- , aloitti Klementianus.
- Hou, hou, terve teille, te ilon tyttäret!, sanoi Joulupukki.
Tontut eivät uskoneet silmiään, saati korviaan. Poro pukkeineen, joka oli myös pysähtynyt, oli vielä sen verran sumun seassa, että näky oli todella aavemainen. Tonttutyttöset perääntyivät muutaman askeleen.
- Mikäs teille typyköille nyt tuli, Joulupukki jatkoi. - Olette kuin aaveen nähneitä. Jokos siellä muuten on minua kaipailtu? Muori nyt ainakin, miksi minä sille aina surua tuottamassa, voi voi. Olin tuolla Poromäen piilopirtissäni vähän akkuja lataamassa. Pakko tulla takaisin tonttujen ilmoille, kun pääsi sahti loppumaan. Se turkasen maanjäristys rikkoi melkein kaikki tynnyrit.
- Oletko se sinä?, Alexandrianus kysyi arasti. - Etkö olekaan kuollut?
- Kuollut? Voi teitä heikkoja ja hupsuja! Tai olinhan minä melkein, mutta nyt ainakin olen noussut kuolleista. Eiköhän jo riennetä kylille ilosanomaa kertomaan ja ilolientä latkimaan! Varokaahan, kun saan teidät kiinni!
Pukki remahti nauramaan ja polkaisi Petteriä kupeistaan. Se kuopaisi juoksuun omituisesti hirnahdellen, ikään kuin nauraisi sekin. Se oli tontuille liikaa. He kirkaisivat kauhusta ja säntäsivät pakoon minkä kintuistaan pääsivät.
Tunturin rinteellä lähes yksinään kituuttavassa vaivaiskoivussa satunnaisia suupaloja päivystävä pöllö katseli pää keikkuen kummallista näytelmää. Hohotus, hirnunta ja kiljuminen jäivät kairaan kaikumaan, kun tuo omituinen takaa-ajo hävisi sen näkyvistä mutkan taakse, viimeisenä epävarmasti puolelta toiselle pompotteleva punainen selkämys.
Jos pöllöt ajattelisivat, se olisi ajatellut: pöllöjä nuo ihmiset!
Pukki remahti nauramaan ja polkaisi Petteriä kupeistaan. Se kuopaisi juoksuun omituisesti hirnahdellen, ikään kuin nauraisi sekin. Se oli tontuille liikaa. He kirkaisivat kauhusta ja säntäsivät pakoon minkä kintuistaan pääsivät.
Tunturin rinteellä lähes yksinään kituuttavassa vaivaiskoivussa satunnaisia suupaloja päivystävä pöllö katseli pää keikkuen kummallista näytelmää. Hohotus, hirnunta ja kiljuminen jäivät kairaan kaikumaan, kun tuo omituinen takaa-ajo hävisi sen näkyvistä mutkan taakse, viimeisenä epävarmasti puolelta toiselle pompotteleva punainen selkämys.
Jos pöllöt ajattelisivat, se olisi ajatellut: pöllöjä nuo ihmiset!
Kommentit