Sanoin tässä yhtenä iltana vaimolle, että Tiede-lehdessä on mielenkiintoinen artikkeli kiireestä ja ojentelin lehteä hänelle. Vastaus kuului: "En mä nyt ehdi kun on niin kiire."

No, tuo nyt on kai vielä aika viatonta ja ymmärrettävää, kun kotitöistä oli kysymys. Kukapa niistä meilläkään huolehtisi, ellei hän jaksaisi. Sinänsä hyvin nykymenoa kuvaavaa kuitenkin - on niin kiire, ettei ehditä edes keskustella kiireestä.

Kiireen hulluus sopii viikon teemaksi muutenkin. Sellainen hurlumhei on takana, että päätin vihdoin lukea pitkään lukulistallani jonottaneen työterveyslääkäri Juhani Seppäsen teoksen Hullu työtä tekee (Otava, 2004). Seppänen tuulettaa kirjassaan riemastuttavasti työ- ja kulutuskeskeistä elämänmenoamme ja kääntää monet arvomme hauskasti päälaelleen. Heti alkusivuilla hän kyseenalaistaa työmme usein kokonaan tarpeettomana:

"Useimmat meistä tekevät työtä, jonka suorittamatta jättäminen ei millään lailla vähentäisi yleistä onnellisuutta, hyvinvointia tai tyytyväisyyttä. Väite tuntuu sopimattomalta, suorastaan loukkaavalta. Miksi? Todennäköisesti, koska se on arkaluontoisella tavalla tosi."

"Tälläkin hetkellä jossain suunnitellaan matkapuhelinta, jonka ominaisuudet ylittävät mielikuvituksemme rajat. Mitä jos kovapalkkainen nörttitiimi löisi koko projektin lekkeriksi, vetäisi suunnitelmansa vessasta alas ja lähtisi viikoksi snoukkaamaan? Kuka meistä kaipaisi kännykkää, jota emme kykene edes kuvittelemaan?"

Myöhemmin osansa saavat varsinkin mainosmiehet, joiden työ on markkinoida näitä tarpeettomia tavaroita ja pitää yllä sitoutumistamme kulutusideologiaan. Olemme valmiit jopa laitostamaan lapsemme jo pienestä pitäen vapauttaaksemme itsemme osallistumaan täysillä työn ja kulutuksen oravanpyörään. Seppänen väittää "päiväkodin" olevan orwellilainen uudissana; pelkkää tietoista harhaanjohtamista ja vanhempien huonon omantunnon tyynnyttelyä. Hänen mielestään tuo laitos tarjoaa parhaimmillaankin vain lasten korkeatasoista tarhausta, ei mitään kotiin verrattavaa.

Seppänen kyseenalaistaa myös joukkoviestinnän perusarvon, joka hänen mukaansa "ei enää ole tiedollinen valistus, vaan mainonnalle altistus. Lehdet eivät kuihdu lukijoiden vaan mainostajien puutteeseen".

Hän ihmettelee myös sitä, että elämme vaikka yli varojemme - kulutamme velaksi - voidaksemme "viestittää sitoutumistamme ympäröivän yhteisön normeihin ehdottoman intensiivisesti". Hän jatkaa: "Konkreettisen rahan häivyttäminen ostotapahtumasta, rahan abstrahointi luottokorteiksi ja muiksi maksujärjestelyiksi, on luonteva kulutusideologiaa tukeva oivallus. Ihmiset saadaan toimimaan kuin rahaa olisi loputtomasti tai sitä ei olisi olemassakaan. Tavoite on tietenkin saada ihmiset elämään yli varojensa eli maksamaan toistaiseksi ansaitsemattomalla palkallaan. Ja tahti työpaikoilla paranee entisestään."

Näin päästiin takaisin teemaamme; yhä pahenevaan kiireeseen työpaikoilla, jonka seurauksista työterveyslääkäri on varmasti asiantuntija antamaan lausuntoja. Pyydän kirjoittajalta anteeksi runsasta siteerausta, mutta halusin nuo muutamat kohdat näkyville, koska ne joiden ehdottomasti pitäisi kirja hankkia ja lukea, eivät sitä luultavasti kuitenkaan tee. (Tuskin lukevat tätäkään, mutta jospa edes vahingossa...)

Kirjailijan viestin voi kuitenkin ymmärtää täysin vasta luettuaan kirjan kokonaan. Siinä on parisataa sivua tiukkaa asiaa - nyt kipin kapin kirjakauppaan tai kirjastoon!

 

Mutta mikä onkaan kaiken kiireemme ja hosumisemme lopullinen hinta? Sitä kyselee valtiotieteen tohtori Erkki A. Kauhanen alussa mainitsemassani artikkelissaan Tiede-lehden tuoreessa 25-vuotis juhlanumerossa (7/05).

Tavallaan hän siis jatkaa Seppäsen ajatuksia, mutta menee mielestäni syvemmälle stressin biologiaan esimerkkeinään viimeaikaiset tutkimukset joiden tulokset ovat hänen sanoillaan "pelottavaa luettavaa".

"Kiire muuttaa hormonitoimintaa ja ruoansulatusta, se vaikuttaa verenpaineeseen, verenkiertoon ja aivojen kemiaan - oikeastaan miltei kaikkeen, mitä kehossa tapahtuu."

Artikkelin otsikko on kuvaava: KIIRE - pahin vitsaus sitten mustan surman. Kauhanen kysyy mm. näin:

"Kuka se tappaja on, jos työpaikalla työtehtävät on tuottavuuden nimissä tarkoituksella ylimitoitettu ja henkilöstö alimitoitettu niin, että kiire ja siitä johtuva stressi ovat muuttuneet pysyväksi osaksi työelämää?"

Hän ihmettelee, että "olemme tehneet kiireestä tämän yhteiskunnan moraalisen tukijalan. Sen sijaan, että terveysviranomaiset kampanjoisivat kiirettä ja työelämän kiristymistä vastaan, meillä keskustellaan taas eläkeiän korottamisesta, äidit halutaan synnytyksen jälkeen nopeammin takaisin työelämään ja lasten koulunkäyntiä ja nuorten opiskelua halutaan tehostaa".

Hän puhuu nopeuden inflaatiosta;

"Kun liikumme yhä nopeammin ja varsinkin vastaanotamme dataa yhä nopeammin, menetämme asioiden vauhtia koskevan suhteellisuudentajumme. Alamme toimia tietokoneiden, moottoriteiden ja suihkukoneiden rytmissä. Kuitenkin meidän biologinen koneistomme on sama kuin luolamiehillä eli kehittynyt käytettäväksi aivan toisenlaisissa aikaraameissa."

Ja lopuksi hän huomauttaa, että

"jo talouden omalta kannalta olisi tärkeä tunnistaa se hetki, jolloin talouden tehostaminen yhteiskunnan rytmiä yhä vain nopeuttamalla kääntyy itseään vastaan. Onko tilanne ehkä jo nyt sellainen, vaikka sitä ei ole yleisesti tiedostettu, kun kiireen yhteiskunnallista kokonaishintaa ei ole laskenut kukaan?"

Näin siis Erkki A. Kauhanen Tiede-lehdessä. Pyydän jälleen anteeksi runsasta lainaamistani. Perustelut samat kuin edellä. Tässäkin kehotan kuitenkin lukemaan koko pitkän artikkelin itse lehdestä - mieluiten koko lehden. Siinä on todella paljon mielenkiintoisia juttuja. Kipin kapin kioskille!

 

Tällaistako elämää tarjoaa kolmannen vuosituhannen hyvinvointiyhteiskunta? Juoksemme itsemme hengiltä yrittäessämme saavuttaa sitä porkkanaa jonka itse ripustimme eteemme houkuttimeksi. Kysyikö täälläkin joku jo aiemmin, että sekö on elämämme tarkoitus.

Ei jumalauta, ihmiset! Jokainen kai tajuaa, ettei tällainen meno voi enää jatkua. Kyse on lopulta kuitenkin omista valinnoistamme. Eiköhän anneta keppiä sille porkkanalle.

 

(Päivitys 7.11)

Nytpä onkin tuo Tiede-lehden artikkeli jo netissäkin. Lue.