Tää meni yheksänkytluvulla sellaiseksi, että sun pitää vaan uskoa itsees: "minä, minä, minä", mutta älä jumalauta edes yritä uskoa meihin, kaikkiin yhdessä. Voittaja vie vittu kaiken ja osa jengistä putoaa aina, se on kirjoitettu sääntöihin. Että kaikki varmasti tajuaisi ja lapsetkin oppisi, ne on tehneet pudotuskisoista television vallitsevan ohjelmaformaatin,

sanoo "Pena" [s.149], eräs päähenkilöistä, Hannu Raittilan kirjassa "Pamisoksen purkaus" (WSOY; 2005), ja raottaa tässä hiukan ovea Raittilan absurdiin tarinaan - kertomukseen siitä, kuinka Suomi kulki laman kurimuksesta ohjelmaformaatteja suoltavaksi mediatasavallaksi. Raittila sekoittaa todellisuuden ja mielikuvat mukaansatempaavaksi ja mielenkiintoisen monitasoiseksi ja -mieliseksi arvoitukseksi. Arvoitukseksi, johon tolkkua hakiessaan lukija on pakotettu kääntämään sivun toisensa jälkeen vain huomatakseen uppoavansa yhä syvemmälle pilaantuneen lihan, paskaviemäreiden ja mediateollisuuden kollektiivisten elämysten haisevaan sotkuun.

Pamisoksen purkaus on helppo lukea ja niin vangitseva, että luin sen käytännössä yhdeltä istumalta. Samalla se on kuitenkin myös vaativa, eikä aukea välttämättä ollenkaan niin helposti. Luulenpa olevani vielä pakotettu uusintaotteluun Pamisoksen arvoituksen kanssa, samoin kuin tutustumaan kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Ehdottomasti kuukauden kirja, näin keskellä kauneinta kesääkin. Mutta - kuten kirjan takaliepeessä sanotaan - varautukaa yllätyksiin.

Aiheesta vielä lisää mm. WSOY:n kirjakerhosta ja Aamulehdestä.