Vaikka täällä on tässä kuussa mainittu (reunapalkki mukaanlukien) jo monen monta todella merkittävää ihmisen ja maailman tilaa käsittelevää teosta, valitsen kuukauden kirjan ruohonjuuritasolta. Se on Barbara Ehrenreichin riipaiseva ja ajankohtainen orjatyöelämäkuvaus Nälkäpalkalla.
Kirja kertoo amerikkalaisen unelman kääntöpuolesta. Saman unelman, jota me näytämme elävän todeksi täälläkin. Hyvin toimeen tuleva ja korkeasti koulutettu kirjailijamme hylkää yhteiskunnallisen statuksensa ja lähtee tekemään sitä, mitä miljoonat ihmiset tekevät päivästä toiseen ilman sen suurempaa meteliä ja hössötystä - orjatyötä nälkäpalkalla, selviytyäkseen tänä yltäkylläisen hyvinvoinnin aikana talouselämän alhaisimmissa syvänteissä, kuten hän johdannossaan toteaa.
Hän aloittaa asunnon- ja työnhakukiertueensa Floridasta, jossa hän tarjoilee ja siivoaa, tutustuu lannistavaan johtamistapaan, työhön tauoitta ("istua saa vain pissalle"), sekä oivaltaa mm. tupakkataukojen syvällisen psykologisen merkityksen:
"Työtä tehdään muiden hyväksi, tupakkaa taas poltetaan omaksi iloksi. En tiedä, miksi tupakkaa vastustavat ristiretkeläiset eivät ole koskaan käsittäneet sitä uhmakasta itseriittoisuutta joka tekee tavasta niin rakkaan sen uhreille - aivan kuin ainoa, mitä ihmiset voisivat amerikkalaisella työpaikalla sanoa omakseen, olisivat ne kasvaimet joita he ruokkivat ja ne joutilaat hetket jotka he omistavat niiden ravitsemiseen." [s.36]
Jynssääminen Mainessa, rikkaiden kauniiden kotien siivoaminen - kontallaan - puolestaan innostaa hänet useasti huimaan verbaaliseen ilotulitukseen, josta tässä eräs esimerkki:
Kolmas osa vie meidät hänen mukanaan huumetestien kautta Wal-Martin työnohjaukseen, jossa varoitellaan ammattiliittojen uhasta: niihin liittyvät kun menettävät ensin paitsi jäsenmaksut, niin myös "oman äänensä" ja lopuksi vielä "palkkansa ja etunsakin". Hän arvelee monien koulutettavien ihmettelevän, "miksi sellaiset pirut kuin nämä ammattiliittojen organisaattorit, sellaiset suoranaiset kiristäjät, saavat kulkea vapaana tässä maassa". Siellä hän tutustuu myös termiin nimeltä aikavarkaus. (Ei, se ei ole scifiä, vaan täyttä totta.)
Hänen loppuarvionsa kokemistaan ja näkemistään nöyryytyksistä murheellisine taloudellisine laskelmineen on karua kertomaa. Nämä ihmiset elävät hätätilaa. Ja kuitenkin heidän työnsä - oli se kuinka "vähäpätöistä" tahansa - vaatii monenlaista osaamista, ammattitaitoa.
Kirja kertoo amerikkalaisen unelman kääntöpuolesta. Saman unelman, jota me näytämme elävän todeksi täälläkin. Hyvin toimeen tuleva ja korkeasti koulutettu kirjailijamme hylkää yhteiskunnallisen statuksensa ja lähtee tekemään sitä, mitä miljoonat ihmiset tekevät päivästä toiseen ilman sen suurempaa meteliä ja hössötystä - orjatyötä nälkäpalkalla, selviytyäkseen tänä yltäkylläisen hyvinvoinnin aikana talouselämän alhaisimmissa syvänteissä, kuten hän johdannossaan toteaa.
Hän aloittaa asunnon- ja työnhakukiertueensa Floridasta, jossa hän tarjoilee ja siivoaa, tutustuu lannistavaan johtamistapaan, työhön tauoitta ("istua saa vain pissalle"), sekä oivaltaa mm. tupakkataukojen syvällisen psykologisen merkityksen:
"Työtä tehdään muiden hyväksi, tupakkaa taas poltetaan omaksi iloksi. En tiedä, miksi tupakkaa vastustavat ristiretkeläiset eivät ole koskaan käsittäneet sitä uhmakasta itseriittoisuutta joka tekee tavasta niin rakkaan sen uhreille - aivan kuin ainoa, mitä ihmiset voisivat amerikkalaisella työpaikalla sanoa omakseen, olisivat ne kasvaimet joita he ruokkivat ja ne joutilaat hetket jotka he omistavat niiden ravitsemiseen." [s.36]
"Itsehillintä käy vielä vaikeammaksi, kun erään miljoonan dollarin huoneiston (niin minä ainakin arvioin, koska siinä on kolme kerrosta ja laaja näköala tarunomaiselle kalliorannikolle) omistaja, joka on (kehystetyn ja seinälle ripustetun valokuvan mukaan) oikean Barbara Bushin tuttava, vie minut pääkylpyhuoneeseen selittääkseen millaisia vaikeuksia hänellä on ollut suihkukomeron kanssa. Sen marmoriseinät ovat ilmeisesti "vuotaneet" messinkikalusteisiin, ja voinko minä hinkata saumausta erityisen kovaa? Ei täällä sinun marmorisi vuoda, tekisi mieli sanoa, vaan koko maailman työväenluokan veri - niiden ihmisten jotka ovat louhineet marmorin, sokeutuneet persialaisia mattojasi kutoessa, keränneet ruokasalisi viehkeän syysaiheisen pöytäkoristeen omenat, sulattaneet teräksen nauloja varten, ajaneet kuorma-autoja, pystyttäneet tämän rakennuksen ja kumartelevat ja kyykkivät ja hikoilevat nyt sitä siivoamassa." [s.94]
Myös hänen seuraavan aukeaman analyysinsä yläluokan (kirjaimellisesti) paskaisista vessoista ja taloudellisen eliitin todennäköisesti karvattomista hävyistä on verrattoman hupaisaa luettavaa.Kolmas osa vie meidät hänen mukanaan huumetestien kautta Wal-Martin työnohjaukseen, jossa varoitellaan ammattiliittojen uhasta: niihin liittyvät kun menettävät ensin paitsi jäsenmaksut, niin myös "oman äänensä" ja lopuksi vielä "palkkansa ja etunsakin". Hän arvelee monien koulutettavien ihmettelevän, "miksi sellaiset pirut kuin nämä ammattiliittojen organisaattorit, sellaiset suoranaiset kiristäjät, saavat kulkea vapaana tässä maassa". Siellä hän tutustuu myös termiin nimeltä aikavarkaus. (Ei, se ei ole scifiä, vaan täyttä totta.)
Hänen loppuarvionsa kokemistaan ja näkemistään nöyryytyksistä murheellisine taloudellisine laskelmineen on karua kertomaa. Nämä ihmiset elävät hätätilaa. Ja kuitenkin heidän työnsä - oli se kuinka "vähäpätöistä" tahansa - vaatii monenlaista osaamista, ammattitaitoa.
Kommentit