Jälleen yksi isänpäivä. Nyt on aika tehdä se, mikä on odottanut niin kauan.

En ole ehtinyt koskaan kunnolla kiittää sinua, isä. Kiittää siitä kaikesta, minkä eteeni uhrasit. Paras kiitos olisi tietysti, jos olisin tullut joksikin; enemmän sellaiseksi joksikin, mitä sinä toivoit. Mutta ei - minusta ei ollut siihen.

Muistatko ne isänpäivät kauan sitten? Ne kömpelösti väkerretyt kortit ja laihat lahjukset, joita sait? Kerran vuodessa, koska oli "isänpäivä"? Tai joulu, sama se. Sinä annoit itsesi kuitenkin joka päivä. Sinä ja äiti.

Kiitos, kun annoitte minulle lämpimän kodin ja turvallisen lapsuuden. Kiitos, kun sain kristillisen kasvatuksen. Se, ettei oppi ihan täysin uponnut, ei ole teidän vikanne. Opetitte samalla - tahtomattanne - halun hakea itse tietoa ja vaihtoehtoisia selityksiä. Annoitte elämääni kestäviä perusarvoja, opin erottamaan oikean ja väärän. Sain melkoisen hyvät lähtökohdat ja luulen, että sellainen startti ei nykyään ole ollenkaan itsestäänselvyys. Siitä en voi koskaan kyllin kiittää.

Isä, katso minua nyt. Nyt, kun olen itse isä. Miltä näyttää? Onko mitään, mistä voisit olla ylpeä? Perheeni ainakin? Itsekin olen siitä ylpeä. Onko muuta? Katseletko usein, miten pärjäilen? Näet varmaan, miten vaikeaa joskus on jaksaa.

Katselitko silloin, kun kannoin arkkuasi ja laskin sinut maan poveen? Pärjäsinkö hyvin, kun en itkenyt yhtään? Se tuli kyllä myöhemmin - monta kertaa. Samoin, kuin äidin jälkeen. Katseletteko meitä, kun tuomme teille kukkia? Muuta emme enää voi, myöhäistä kaikki.

Kiitos sinulle ja äidille, kun annoitte minulle mahdollisuuden. Annoitte sen, vaikka teidän ei olisi ollut mikään pakko. Enhän minä teidän rakkaudestanne ole syntynyt! Vai olenko sittenkin...?

Kiitos, isä, jokaisesta hetkestä, jonka sain olla kanssasi. Ja äidin. Kiitos, kun sain isän ja äidin! Nukkukaa rauhassa - olkaa te puolisot ikuisesti yhdessä, siellä minne te kumpikin aina tiesitte menevänne - kotiin.