Maaliskuun 'kuukauden kirja' on amerikkalaisen Michael Mooren "Mikä maa, mikä planeetta?", (WSOY, 2004). Moore on sähäkkä kirjailija ja dokumentaristi joka suuresta kansansuosiostaan johtuen on todellinen pain in the ass presidentti Bushille. Hänen edellinen teoksensa "Tyhmät Valkoiset Miehet" oli vuosien 2002-2003 parhaiten menestynyt tietoteos Yhdysvalloissa. Hän on tehnyt myös mm. Cannesissa Kultaisella palmulla palkitun elokuvan Fahrenheit 9/11 vuonna 2004 sekä koko joukon muita elokuvia ja televisio-ohjelmia.
Nyt käsittelyssä olevan kirjan alkuteoksesta, Dude, Where's My Country (2003), hiukan kömpelön näköisesti väännetty suomenkielinen nimi ei kirjan lukemisen jälkeen ole kökkö ollenkaan - samaa voidaan hyvin perustein kysyä täälläkin, erityisesti aivan viimeaikaisten tapahtumien valossa. Kirja on ajankohtainen juuri nyt myös siksi, että eräs sen keskeisistä teemoista on eilen kolme vuotta täyttänyt "Irakin kansan vapauttaminen", jonka presidentti Bush ehti julistaa voitetuksi jo vapunpäivänä 2003 [AL tänään], siis vain kuuden viikon sotimisen jälkeen. Tulee mieleen, mahtoiko tuo ehkä hiukan ennenaikainen tieto olla peräisin samasta lähteestä kuin "vakuuttavat todisteet" Irakin joukkotuhoaseistakin... No, takaisin asiaan:
Moore jatkaa tässäkin teoksessa voimakasta hyökkäystään Bushin hallintoa vastaan. Hän aloittaa esittämällä "Arabian Georgelle" nipun hankalia kysymyksiä syyskuun 11. päivän tapahtumiin v.2001 ja niiden taustoihin liittyen. Hän on kaivellut taustatietoja bin Ladenin ja Bushien perheiden liikesuhteista; utelee Bushien ja saudien kuningashuoneen erityissuhteista; kyselee, miksi iskujen jälkeinen lentokielto ei koskenut bin Ladenin perhettä; on kiinnostunut GWB:n lämpimistä suhteista talebaneihin ja ihmettelee erityisesti presidentin käytöstä tv-kameroiden edessä hänen kuultuaan iskuista. Moore nappaa tässä yhteydessä Bushin kiinni melkoisesta emävaleesta. Näillä asioilla hän lienee herkutellut lisää mainitussa elokuvassaan Fahrenheit 9/11, jota en itse ole nähnyt. Eräs näkökulma elokuvan ja kirjan yhteyksistä täällä.
Moore jatkaa emävaleiden teemalla nimittämällä Valkoista taloa "valheiden leipomoksi", joka syöttää kansalle emäpurilaisen toisensa perään, jos jonkinlaisella juustolla, pekonilla ja salaattilisukkeilla höystettynä. Hän listaa näitä inhoja annoksia melkoisen määrän ja kyselee ihmeissään, miksi niiden tuputtamisesta ei koidu minkäänlaisia seuraamuksia. Hän ei ymmärrä, miksi Bush edelleen asuu Valkoisessa talossa. Kun otetaan huomioon, että kirja on kirjoitettu ennen vuoden 2004 vaaleja, lukija ei voi tänään kuin yhtyä ihmettelyyn.
Jatkossa Moore kauhistelee terrorismin vastaista sotaa - "sotaa, joka ei pääty koskaan" - ja ilkkuu, että jos joku saa ihmiset uskomaan siihen, hänen annetaan tehdä mitä tahansa. Hän kertoo USA Patriot Act -laista, jonka varjolla Isoveli hallitsee levittämällä pelkoa ja kurittamalla kansalaisoikeuksia. Hän puhuu nimenomaan pelolla hallitsemisesta - loputtomaan sotaan tarvitaan loputtomasti pelkoa.
Välillä hän kertoo kummallisesta "unestaan", joka liittyy hänen satavuotissyntymäpäiväänsä vuonna 2054. Lukijalle syntyy tässä luvussa kaikkea-muuta-kuin-hauskoja tunnetiloja kun mielessä on tuore, tekstin ajankohtaisuutta entisestään korostava uutinen, jonka mukaan Suomessa ollaan siirtymässä virvoitusjuomateollisuudessa lähes täysin kertakäyttömuovipulloihin(!)
"Panimot hyötyvät, kun kertamuovipulloja ei tarvitse pestä, kuten nykyisiä lasisia ja muovisia kiertopulloja. ..." [AL 20.3.]
Moore antaa myös puheenvuoron hetkeksi itselleen Kaikkivaltiaalle, joka näin sopivan tilaisuuden tullen sanoutuukin jyrkästi irti "Jeesus W. Bushin" hänen nimissään tekemistä älyttömyyksistä. Kaikkivoipa mm. huomauttaa kylmästi, että kyseessä on Georgen poika, ei hänen.
Vielä poimittakoon kirjan aiheista, että Moore väittää - toisin kuin maailmalla helposti tulkitaan - että vallassa olevat oikeistokonservatiivit "eivät edusta tämän maan suurta enemmistöä" ja todistaa tämän lukuisiin mielipidetutkimuksiin vedoten. (Kuten perustelee hyvin kaikki muutkin väitteensä, syytöksensä ja sitaattinsa kirjan lopussa olevalla todella laajalla lähdeviiteluettelolla.) Hänen mielestään he ovat vallan kahvassa enää siksi, että ovat saaneet kansalaiset pelkäämään.
Mooren suuri missio on siis syöstä Bush valtaistuimeltaan. Hän huutaa apuun kaikkia "järkevästi ajattelevia" ihmisiä ja antaa eräässä kirjansa luvussa opetusta "konservatiivin käännyttämiseen". Hän pohtii, kuka voisi olla se ehdokas, joka kukistaisi (v.2004) George W:n ja pelastaisi maan. Hänen oma ykkössuosikkinsa on niin yllättävä veto, ettei lukija ehdi edes aloittaa nauramista, kun Moore on jo hyvin järkeenkäyvästi perustellut valintansa. Hänen muutkin ehdokkaat ovat samaa maata, täysin politiikan ulkopuolelta - politiikan, joka on näyttänyt hänelle, ettei Demokraateista löydy Bushin kukistajaa. Miten oikeassa hän olikaan!
Kirjaa voi siis pian kolmen vuoden iästä huolimatta suositella edelleen erittäin ajankohtaisena. Bush istuu yhä Valheiden Leipomonsa pääleipurina, tosin hänen kansansuosionsa lienee tänään historiallisissa pohjalukemissaan. Eikä ihme: Irakin "vapautus" on pikkuisen jumissa ja on ajamassa koko vapaan maailman ylimmän talousmahdin konkurssiin. Koko vapisevalle Lännelle on yhteistä, että "Terrorismin vastaiset" lait kiristyvät samaa tahtia kuin uusia ihmisoikeusloukkauksia (omien tekemiä) tulee ilmi. Myös Mooren kuvaama "sekopäiden hullu bisnesmaailma" on totta jo täälläkin - ja varsinkin täällä! Amerikkalainen unelma on ajat sitten karannut tavallisen Resupekan (Ragged Dick) käsistä optiotaivaan tuuliin.
Linkkejä
Kommentit