Rakas keskustelu- ja kiistakumppanini Kreivi Sinisulka palasi perimmäisten kysymysten äärelle - hän pohtii kuolemaa. Hän kysyy mm. miten tietoisuutemme voi lakata olemasta kuolemamme hetkellä, vai mihin se sitten siirtyy. Hän kyselee myös, mitä on minuus ja missä osassa sielua se sijaitsee.
Jaa-a. Pitäisi kai ensin määritellä se sielu, ettei menisi ihan henkimaailman hommiksi. Mitä hemmettiä siis sielu on?
Katsoin evl:n sanastosta, mutta ei - edes kirkolla ei ole sielulle sananselitystä, vaikka siitä niin hartaasti veisataankin. Voisin siis hyvällä omallatunnolla keksiä oman tai hakea vastausta aivotutkimuksen ja psykologian lähteistä. Mutta en jaksa innostua. Käykää joku vastaamassa Kreiville, jos tiedätte.
Kuolemasta sitten. Sitä - ja kokonaista elämää ennen sitä - on mielestäni ansiokkaasti pohdittu tässä.
Pari lainausta:
"Elämänsä rajallisuuden ja mahdollisuuksien ymmärtäminen ja hyväksyminen vapauttaa ihmisen elämään tätä ainutkertaista ja ainutlaatuista elämäänsä täysillä, vailla turhia pelkoja ja toiveita. Ihmissuhteiden, rakkauden, ystävyyden, toveruuden ja lähimmäisten merkitys kasvaa, kun ymmärtää elävänsä vain kerran."
"Maakeskeinen maailmankuva katosi, mutta itsekeskeistä maailmankuvaa ei turha vaatimattomuus vaivaa."
"Huomion ja arvostuksen suuntaaminen tähän ainutlaatuiseen ja ainutkertaiseen elämäämme on mielestäni hyvä pohja hyvään elämään. Niin voimme suuntautua vapaaseen, järkiperäiseen ajatteluun, inhimilliseen vuorovaikutukseen, humaanisiin eettisiin arvoihin, rakkauteen sekä hyvän elämän ja yhteiskunnan rakentamiseen yhdessä muiden kanssaihmisten kanssa."
Tässä omat kysymykseni kuolemasta:
- Miksi meille ei riitä tämä yksi elämä?
- Miksi pelkäämme kuolemaa niin paljon, että meidän pitää mystifoida tuo täysin luonnollinen asia?
- Miksi haihattelemme sielunvaelluksista, jälleensyntymisistä ja taivaista? Eikö olisi parempi tehdä se "taivas" tänne maan päälle?
Kommentit