Menet baariin. Samalla kun tilaat juomasi, huomaat että tiskillä notkuva vieruskaverisi on jo aika syyntakeettomassa tilassa. Naukkailet siinä kaikessa rauhassa juomaasi ja katselet tuon onnellisesti juopuneen ilvehtimistä. Hän kallistelee lasiaan tiuhaan tahtiin ja hurmioituu siinä silmiesi edessä yhä enemmän. Sinua huvittaa suuresti hänen euforinen tilansa ja ihmettelet, mistähän se mahtaa olla peräisin. Kaamea krapula tuosta ainakin tulee, ajattelet.

Äkkiä tuo omissa nirvanoissaan leijaileva tyyppi tarjoaa lasiaan sinulle ja pyytää maistamaan siitä. Hän sanoo: "Ota, ota! Maista sinäkin tätä ikuisen onnen eliksiiriä! Tästä kun juot, sinun ei tule ikinä jano."

Olet aivan ällikällä lyöty. Katsot lasia ja sen tarjoajaa saamatta sanaa suustasi. Mitä teet?

Oletko kaverille mieliksi ja kohotat kohteliaisuuden nimissä tuon lasin huulillesi? Vai torjutko omituisen tarjouksen ystävällisesti mutta päättäväisesti, kärsivällisen ymmärtävä hymy huulillasi? Entä antaudutko tilanteessa todennäköisesti syntyvään syvälliseen filosofiseen pohdiskeluun, koskien hänen nauttimansa juoman ihania ominaisuuksia ja vaikutuksia? Kuten, että juu juu, olen toki enimmäkseen samaa mieltä kuin ne ja ne -istit, jotka kautta historian ovat sanoneet, että todellisuus on vain blaa blaa blaa... aivan, mutta toisaalta, kuten taas nämä ja nämä -istit, jotka tyhjästä kaiken tietäen, joihin siis itse en itseäni voi täysin pois sulkea kuulumasta, ovat aiheellisesti (tai aiheettomasti, onko sillä väliä) huomauttaneet jo epätarkkuusperiaatteeseenkin nojaten, että  viisasteleva, mutta naiivi epärealismi on jargon jargon.... puhumattakaan  vielä tuosta jos toisestakin -ismistä ja -logiasta, ehkä myös magiasta, jota ei voi saada pään täydeltä, että emme voi koskaan tietää kaikkea, emmekä todistaa sitä tai tätä hölynpölyä olemattomaksi, josta seuraa, että plöts plöts..., loputtomiin.

Vai olisiko parasta huomauttaa kaverille ystävällisesti, että hänen lasinsa on tyhjä. On ollut koko ajan.