"Ikkunassa loppusyksyn surullinen metsä, luurankopuita ja musta lumeton maa. On marraskuu, kuoleman kuukausi." [s.37]

Näin aloittaa runoilija Arno Kotro Lopun lohtu -nimisen lyhyehkön, mutta sitäkin pysäyttävämmän kirjoituksensa Ari Liimataisen toimittamassa kirjassa "Sinä kuolet" (Tammi, 2005). Kirjassa erilaiset ja eri ammateissa toimivat ihmiset kirjoittavat näkemyksiään kuolemasta, kuolemanpelosta, kokonaisesta elämästä ennen sitä; väistämättömän kohtaamisesta, ihmisarvoisista hautajaisista, surusta ja siitä selviytymisestä; kuolemasta kielentutkijan, oikeuslääketieteen ja nettiselaajan näkökulmasta sekä myös kuolemasta oman käden kautta.

Kuolemaa ei kukaan pääse loputtomasti pakenemaan. Se saattaa astua elämäämme milloin tahansa läheisen menettämisen muodossa. Kirja antaa eväitä paitsi menetyksen, surun ja tuskan kohtaamiseen, myös oman kuolevaisuutemme lopulliseen sisäistämiseen ja siitä oikeiden johtopäätösten tekemiseen.

Yksi vika kirjassa sentään on. Jos nyt annetaankin aiheen vakavuuden ja kertakaikkisen peruuttamattomuuden nimissä anteeksi ne kaksi voimakkaasti uskonnollista kirjoitusta litteän maan aikaisine tarinoineen helveteistä ja perisynneistä, niin ei tuollaista ihmiskunnan todellista sivistystä kavahtavaa "jumalallisen salaisuuden edessä nöyrtymistä" olisi saanut kirjaan viimeiseksi, ikään kuin päätössanoiksi laittaa. Siihen paikkaan olisi ehdottomasti paremmin sopinut Esa Ylikosken loistava Kokonainen elämä.

Tästä kauneusvirheestä huolimatta arvostan kirjan sarjaan "jokaiseen hyllyyn". Sinne Valtaojan viereen.

Toivottavasti tekniikka saadaan kuntoon pian.

23.11.06

Ylläpito on raatanut koodien kimpussa lihaansa säästämättä ja tekniikan pitäisi nyt pelata normaalisti. Nöyrät kiitokseni - kaikesta.

Metsäkansan sivistystasoa on taasen mittailtu. Tulos: Lähes kolmannes hyväksyisi kuolemantuomion Suomeen! Tulee mieleen tämä taannoinen kolmannes, joka ei "usko" evoluutioon. Lieneeköhän sama kolmannes asialla...?

Ainahan se on tiedetty, että puuhastelu hyväpalkkaisessa poliitikon toimessa vieraannuttaa ihmisen normaalista elämästä. Sitä lakkaa muistamasta millaista oli, kun joskus saattoi olla rahasta tiukkaa ja nälkäkin ehkä välillä suolenmutkassa murahteli. Suomen eduskunta, jonka touhuiluun viittasin jo edellisessä tekstissä, on vajonnut niin alas, että on nyt viimeistään lopullisesti ja täydellisesti unohtanut kenen asialla sen piti olla. Siellä halutaan eroon kansanedustajien poissaolojen valvonnasta!

Mitä tästä miettii tavallinen työntekijä? Hän, joka ei uskalla olla edes sairaana poissa työpaikaltaan?

Sitä saattaisi kuvitella, että näin vaalien lähestyessä arvoisat kansanedustajamme mieluummin hiukan ryhdistäytyisivät. Mutta ei - tehdään juuri päinvastoin. Miksi? Onko tarkoitus kyllästyttää kansa lopullisesti pois vaaliuurnilta? Että vain pienenevä hyväosaisten, asioiden tilaan tyytyväisten joukko kävisi enää äänestämässä, muiden tuhahtaessa koko pelleilylle? Tässäkö varmin tapa taata, että mikään ei pääse koskaan muuttumaan?

Nyt on pitelemistä sekä naurussa että narussa. Nimittäin siinä narussa, joka on jokaisen suomalaisen työntekijän - tai työttömän - kaulassa. Tunnetko sinäkin sen kiristyvän? Omistajapiirien otteet kovenevat koko ajan. Suomalaista sopimusjärjestelmää vastaan hyökätään jälleen raskaalla tykistöllä. Yt-menettelystä ja työehtosopimuksista, siis lopulta työntekijöistä, on taas tullut riippakiviä pörssiyritysten hurjassa nousukiidossa. Finnairlainen sanelupolitiikka romahdusmaisine palkanalennusyrityksineen ja tallinklainen hilpeä esimieskulttuuri näyttävät tietä. Työstäsi tulee huutokauppatavaraa, halvin tarjous voittaa, vääjäämättä.

Hupaisaa puolestaan on suomalaispoliitikkojen, noiden lähinnä alapään asioiden ja kieltolakiensa parissa askartelemaan joutuvien Brysselin sätkynukkien ja rahanvallan iloisten renkipoikien ja -tyttöjen into vahvistella olemattomia lakeja, jotka eivät koskaan tule sellaisenaan voimaan. Tällä tavoin ei suomalainen kansanedustuslaitos arvoaan äänestäjän silmissä nosta. Tämä on kumarrus armottomille, ylikansallisille markkinavoimille ja pyllistys omille kansalaisille.

Joissakin piireissä nämäkin uutiset otetaan kuitenkin vastaan riemuhuudoin ja lasinkilistyksin. Voin melkein kuulla seteleiden ja arvopapereiden kahinan ja nähdä kuinka puhtaan valkoiset, sileät sormet laskevat ja hypistelevät niitä, ahneen ja kovan katseen loisteessa. Rahamiehille tehdään ennenaikaista Joulua, se on uutisissa joka päivä. Eihän tästä riemusta puutu enää kuin porvarihallitus Ruotsin malliin...

Tarvittiinko tosiaan joku professorismies kertomaan poliitikolle, että suomalaisten yritysten ahkera myynti ulkomaille ei ole pitemmän päälle ehkä sittenkään niin kovin fiksua? Asian, jonka jokainen tavallinen kansalainen tajuaa jo sydämessään?

Kukahan kertoisi ministerille vielä, että jotain sairasta saattaa olla siinäkin, että samaan aikaan kun energiaa myymällä tehdään ennätyksellistä tulosta huimine optiovoittoineen ja Suomen rikkaimpia miehiä, kansalaisia varoitellaan uhkaavasta sähköpulasta?

Minkälainen visio näillä pikavoittoja kotiuttavilla keinottelijoilla on tulevaisuudestamme? Huomista ei taida tullakaan? Mutta "itsenäisyyspäivänä" kulta säihkyy taas ja nöyrä kansa kumartaa ryöstäjiään. Olipa kerran Suomi.

Jos mää ny sev verta viä lyhyesti vähä mainostasin tota manseh helmee, et kertosin viä yhren hölmöyren lisää. Siä tapellaan ny kuulemma siitä, kelle kuuluu pysäkkikatosten talvikunnossapito. Kaupunki on tulkinnu lakia viime pyryj jälkeen uurella tavalla, eikä niitä ny hoira vissiin kekään. Mummot ja vaarit ja vähä nuoremmakki hyppii siä henkensä kaupalla kauheitte lumivuorie ylitte, että ne pääsee onnikan kyytiin taka pois!

Joo, ja se on toi kaupunkin tiänhoito saanu viime päivinä kiitosta muutenki. Taisi olla sekin vähäne kalusto viä kesävirityksissä? No, tää on taas just tätä. Enkö mää jo sanonu, et sinne pitäis panna ne "ei talvikunnossapitoa" -kyltit. Mutta mitä muutakaan voi orottaa kaupunkilta, jonka tienhoitomestarille, vai mikä halavattu se ny onkaan, on annettu liikanimeks "vähä".

Nii ja sitte viä: Ei o ihme, ettei siä riitä suolaa enää tiänpitoon. Ne on kipannu sitä viiskytä tonnia siihe kuurem miljoonan euron relffiinialtaaseen, jossa ei kekään eres ui! [IS 10.11]

Anna Politkovskajan kirjasta Putinin Venäjä (Otava, 2005) oli tarkoitus puhua jossain vaiheessa enemmänkin. Nyt ei jaksa, mielessä on vain syvä murhe. Olkoon se kuitenkin "kuukauden kirjamme" - myös väliin jääneen syyskuun osalta. Lukekaa se. Lukekaa demokratian ja sananvapauden tilasta naapurissamme.

Vitutusloki osallistuu hiljaiseen mielenosoitukseen.  Kynttilät syttyvät  iltaisin murhatun ihmisoikeustaistelijan ja kaiken hänen tekemänsä hyvän muistoksi. Antakoon se lämpöä ja lohtua ja valaiskoon edes hiukan ihmisyyden ylle lankeavaa kylmää pimeyttä.



20.11.06

Politkovskajan murhaa selvitellyt Aleksander Litvinenko myrkytettiin Britanniassa. Hän on kriittisessä tilassa lontoolaisessa sairaalassa. Tapaus EI ilmeisesti ole uutinen Venäjällä.
 

Vaikka lämmin kesä tuntuukin saaneen jatkoaikaa, koleat yöt ja auringon päivä päivältä madaltuva ja lyhenevä kaari kertovat vääjäämättömän totuuden: on syksy, luopumisen aika. Niin kuin puut luopuvat lehdistään kasvattaakseen keväällä uudet, ihminenkin voi luopua entisestä, tehdä suursiivouksen elämässään ja vaihtaa uuteen ympäristöön, uusiin haasteisiin.

Olen ollut maailman menosta viime aikoina varsin hiljaa. Elämä vie miestä juuri nyt niin lujaa, että tähän ei ole riittänyt aikaa, voimia eikä oikein intoakaan. Olen pahoillani, jos olen tuottanut pettymyksiä juuri nyt, kun maailman tapahtumat tarjoaisivat runsaalla kädellä tilaisuuksia sarkastisille huomautuksille. Joudun jopa pyytämään teiltä hiukan lisää kärsivällisyyttä, sillä olosuhteet pakottavat minut vielä muutamaksi viikoksi tuppisuuksi takariviin.

Monen kirjoittamatta jääneen jutun taustalta löytyy kuitenkin minua yhä useammin vaivaava havainto: olen tavallaan sanonut sen jo. Erityisesti aivan viime päivien uutiset meiltä ja maailmalta vetävät vakavaksi. Se kaikki tapahtuu. Nyt.

Kassajono liikkui hitaasti. Näytti olevan taas se hetki päivästä, jolloin suurostajat ovat liikkeellä kärryt pullollaan tavaraa ja suurin osa kassoista pimeänä. Miten ne sattuvatkin aina samaan aikaan? Suorapuheinen mies vilkaisi kelloaan. Puoli kolme. Tavallinen arkitorstai ja jonot kuin jouluna. No jaa, kuukauden viimeinen päivä sentään.

Vihdoin hänen vuoronsa tuli ryhtyä nostelemaan ostoksiaan hihnalle. Tietenkään edellinen asiakas ei ollut asettanut siihen valmiiksi "seuraava asiakas"-kylttiä. Eipä tietenkään. Sitten taas odoteltiin. Odoteltiin, että tupakkarännin päässä, jossain mystisessä salahuoneessa, tekniikka onnistuisi imaisemaan oikean merkkisen askin ja suhauttamaan sen putkea pitkin oikean kassan kohdalle. Kassa istui tyynenä ja hymyili anteeksipyytävästi. Suorapuheinen mies hillitsi tällä kertaa normaalisti tilanteessa laukomansa tekniikan edistyksen ihmeellisyyttä ja siunauksellisuutta koskevat kestoherjansa. Tuntui, että nyt saattaa tulla muutakin jos avaa suunsa.

Viuuh, sanoi muoviputki. Ja klonks. Aski syöpää aiheuttavia, nautinnollista kärsimystä tarjoavia pötkylöitä kolahti rännin pohjaan, mutta ei päässyt vielä  putoamaan näkyville. Eipä tietenkään. Sen pitää kai jäähtyä hetken matkattuaan niin huimaa vauhtia putkistossa. Suorapuheinen mies ajatteli että tähän kaikkeen pelleilyyn kaikilla kassoilla kuukaudessa kuluvan ajan hinnalla työllistäisi varmaan pari kassaa lisää. Mutta ei - tämä on sitä tehokkuutta.

Maksettuaan ja pakattuaan kassinsa hän lähti kävelemään ulko-ovia kohti silmäillen samalla kassakuittiaan. Virhe loisti heti silmiin ikäänkuin se olisi punaisella printattu. Hän kiepsahti ympäri ja marssi takaisin kassalle.

- Anteeksi mutta tässä on virhe, hän sanoi kuittia ojentaen. Kassa vilkaisi häntä ihmeen ystävällisesti ja keskeytti heti liukuhihnatyönsä. - Niin?
- Tämä jauheliha oli tarjouksessa, kaksi euroa. Kassa otti kuitin ja tutki sitä.
- Ahaa,  mutta minä en voi tälle mitään, teidän täytyy mennä neuvontaan. Minulla on vain nämä hinnat täällä. Tyttö ojensi kuitin takaisin.
- Okei, sinne sitten. Eihän se sinun syysi ole, en minä sillä.


Tyyneys alkoi kuitenkin rakoilla, kun hän näki millainen jono neuvonnassa oli. Samalla tiskillä hoidettiin valitukset, palautukset, tiliasiat ja vastaanotettiin veikkaukset. Hän potki kassia jaloissaan etenpäin sitä mukaa kun jono eteni. Hitaasti. Onneksi ei tullut ostettua pakasteita, hän ajatteli. Hänen mieleensä juolahti myös eräs toinen ajatus ja tyyneys katosi lopullisesti. Oli jo iltapäivä. Eikä kukaan näistä ihmisistä näyttänyt olevan samalla asialla...

 - Iltapäivää, hän vastasi neuvontahenkilön odottavaan nyökkäykseen. Hän läimäisi jauhelihan ja kuitin tiskiin. - Tämän piti olla tarjouksessa, kaksi euroa. Kassa otti siitä kolme viisikymmentäviisi.
- Niinkö? Jaa, vai niin... hmm... no tarkistetaanpas asia. Neuvontaneitonen luki koodin pakkauksesta ja näppäili hetken päätteellään. Sitten hän otti puhelimen ja soitti lyhyen puhelun. Suorapuheinen mies odotti. Kaikki odottivat. - Aivan oikein, tässä on tapahtunut erehdys, tuli lopulta vapauttava tuomio. - Saatte erotuksen rahana.
- No varmasti saan, sanoi suorapuheinen mies. - Mutta yhtä asiaa minä ihmettelen. Sanokaas onko tarjous ollut koko päivän voimassa?
- Niin, kyllä kai se on. Ainakin luulisin. Joka tapauksessa se on voimassa silloin kun siitä tuotteen yhteydessä  ilmoitetaan. Tässä on nyt vain sattunut inhimillinen ereh-
- No varmasti on, keskeytti suorapuheinen mies. Kuuluvasti. - Ei ole kyse siitä. Sellaisia sattuu, mutta tiedättekös paljonko kello on?

Neuvontavalituskassahenkilö vilkaisi seinällä olevaa kelloa eikä vastannut. Hän katsoi suorapuheista miestä jo hiukan rasittuneesti. Ihmiset alkoivat kerääntyä tuijottamaan.
- Minä ihmettelen sitä, jatkoi suorapuheinen mies, että olenko minä ensimmäinen joka huomauttaa asiasta? Kello tulee kohta kolme iltapäivällä ja jos tästä olisi joku valittanut aiemmin, asia olisi jo korjattu, eikö niin?
- Niin, en minä ainakaan muista... mutta voihan olla että jollekin muulle on-
- Ei voi, muutenhan se olisi korjattu, eikö niin?
- Niin tietysti, totta kai... mutta-
- Mitä mutta? Tarkoitatteko, että väärä hinta ei olisikaan ihan varmasti ja välttämättä oikaistu järjestelmäänne heti, vaan asiakkaanne maksaisivat hyväuskoisesti väärää hintaa tunnista toiseen?
- No en tietenkään, ryhdistäytyi neuvontavalitusasiakaspalveluhenkilö. - Minä lupaan, että virhe oikaistaan nyt heti. Sitäpaitsi saattehan te hyvityksenne. Kas tässä. Hän laski kolikot pöytään. Jotenkin halveksivasti.

Suorapuheinen mies oli menettää suorapuheisuutensa. Hänen korvissaan suhisi ja hän unohti ympärillään ja takanaan kurkkivat ihmiset.
- Jumalauta! Tiedätkös likka että tuossa on  melko tarkalleen kymmenen markkaa! Muistatkos sinä  markkoja ollenkaan? Tiedätkös ettei ole kauankaan kun tuo oli sinun ikäisille ja vähän isommillekin  ISO raha? Niin iso kuitenkin, ettei sitä olisi halveksien heitelty kaikkeen sellaiseen sontaan, jota sillä ei nykyään edes saa! Kuinkahan monta niitä kymppejä asiakkaanne ovat tänään tänne turhaan menettäneet?

Tilanne pysähtyi. Tuntui kuin koko automarketti olisi hiljentynyt kuuntelemaan. Tiskin takana seisova neuvontapalveluvalitusasiakastoimihenkilö vain seisoi ja tuijotti suorapuheista miestä. Samoin tekivät muutkin. Suorapuheinen mies veti syvään henkeä.
- No niin. Anteeksi, hän sanoi. - Mutta vähän siis respektiä hei!

Hän keräsi tavaransa. Tiskin takana oli edelleen hiljaista. Hän marssi sivuilleen katsomatta ulos auringonpaisteeseen.

Evoluution perusteet ymmärtävälle uutinen on yhtä järkyttävä kuin jos sanottaisiin, että kolmasosa ei usko Maan kiertävän Aurinkoa! Veikkaan, että tässä on kyse osaltaan sanasta teoria - ei ymmärretä, että tieteessä teoria ei ole mitään arvailua, etenkään tässä asiassa, jonka puolesta on puhumassa täysin musertava todistusaineisto. Koko sanasta tulisi jo luopua evoluutiosta puhuttaessa.

Toinen osasyy tuohon katastrofaaliseen tulokseen saattaa olla, että evoluutio ymmärretään väärin. Ei ymmärretä sokean sattuman ja kasautuvan valinnan eroa, eikä elämän historian (omaan elämäämme ja lyhyeen historiaamme verrattuna) käsittämättömän pitkää aikaskaalaa. Loppu selittyykin sitten uskonnollisilla syillä. Jotkut vaan haluavat edelleen - kaiken todistusaineiston vastaisesti - nähdä itsensä "luomakunnan" herroina, joille kaikki muu on alisteista. He eivät kykene sulattamaan olevansa vain osa elollista luontoa, vain eräs elämän pitkän kehityksen tuottama, pahimmassa tapauksessa itse itsensä umpikujaan päättävä sivuhaara.
[/offtopic]

Mutta takaisin kirjaan. Mayr aloittaa biologian elämäntarinan siitä, mitä "elämä" tarkoittaa ja miten sen tutkimisesta tuli aikojen saatossa tiedettä. Seuraavassa luvussa hän kertoo mitä tiede on ja miten se selittää luonnon maailmaa. Hän paneutuu tieteen etenemistapoihin ja vie lukijan yhä syvemmälle biologian tieteenfilosofiaan, elämän tiedettä jäsentävien mikä, miten ja miksi -kysymysten kautta. Tässä vaiheessa lukijan eteen tulee monipuolista terminologiaa ja jakso on paikoin raskasta luettavaa. Vaivannäkö kuitenkin palkitaan.

Lukija saa varsin perusteellisen selvityksen Darwinin teoriasta ja sen voittokulusta. Mayr perehdyttää meidät myös ekologiaan, joka hänen sanojensa mukaan on "kaikista biologian haaroista heterogeenisin ja laajin".[s.257] Hän kuvailee ekologian kysymyksiä, sen lyhyttä historiaa, yksilön, lajin ja yhteisöjen ekologiaa ja ekologian kiistakysymyksiä päättyen toteamukseen:
Kahdessa viimeisessä luvussa Mayr kysyy miten ihmiset sopivat evoluutioon ja voiko evoluutio antaa pohjaa etiikalle. Hän aloittaa "primitiivisimmistä kulttuureista", Kreikan filosofiasta ja kristinuskosta, joissa ihmisen katsottiin olevan kokonaan muun luonnon ulkopuolella. Vasta 1700-luvulla alettiin kiinnittää huomiota ihmisten ja apinoiden samankaltaisuuteen, mutta vasta ranskalainen luonnontutkija Lamarck (1809) uskalsi esittää ihmisen polveutuneen ihmisapinoista. Sitten tulikin Darwin.

Mayr kertaa ihmisen kehityshistorian ja pohtii ihmiseksi tuloa; kielen, aivojen ja mielen kehitystä; kulttuurievoluutiota ja sivilisaation syntyä, sekä sen tulevaisuutta erittäin mielenkiintoisesti. Samoin kuin inhimillistä etiikkaa ja moraalia, ja niiden historiaa, joita käsittelevän viimeisen luvun lopuksi hän korostaa yksilön vastuuta ihmislajin tulevaisuudesta ilman mitään ulkopuolelta annettujen käskyjen kokoelmia. Hän puhuu evolutiivisesta humanismista.

Jälleen yksi loistava kirja palauttamaan ihmistä maan pinnalle, todellisten perimmäisten kysymysten ääreen. Kysymysten, joita tutkii biologia - elämän tiede.

Mitähän se evoluutiokriittinen kolmannes olisi vastannut kysymykseen uskotko biologiaan?

Sain sitten minäkin haasteen tähän jo jonkin aikaa kiertäneeseen kirjallisuus-meemiin. Kiitos Pertulle. Valitsin vastauksiini tietoisesti sellaisia kirjoja, joita en muista täällä ennen maininneeni, eli nämä ovat useimmat jo vanhempia tuttavuuksia itselleni. Tuoreempia onkin lueteltu tuossa reunapalkissa.

1. Kirja, joka muutti elämääni
2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran
3. Kirja, jonka tahtoisin mukaan autiolle saarelle
4. Kirja, joka teki minusta hupakon
5. Kirja, joka sai minut puhkeamaan kyyneliin
6. Kirja, jonka toivoisin tulleen kirjoitetuksi
7. Kirja, josta toivon ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu
8. Kirja, jota luen parhaillaan
9. Kirja, jonka olen aikonut lukea
10. Haasta viisi bloggaajaa

Menet baariin. Samalla kun tilaat juomasi, huomaat että tiskillä notkuva vieruskaverisi on jo aika syyntakeettomassa tilassa. Naukkailet siinä kaikessa rauhassa juomaasi ja katselet tuon onnellisesti juopuneen ilvehtimistä. Hän kallistelee lasiaan tiuhaan tahtiin ja hurmioituu siinä silmiesi edessä yhä enemmän. Sinua huvittaa suuresti hänen euforinen tilansa ja ihmettelet, mistähän se mahtaa olla peräisin. Kaamea krapula tuosta ainakin tulee, ajattelet.

Äkkiä tuo omissa nirvanoissaan leijaileva tyyppi tarjoaa lasiaan sinulle ja pyytää maistamaan siitä. Hän sanoo: "Ota, ota! Maista sinäkin tätä ikuisen onnen eliksiiriä! Tästä kun juot, sinun ei tule ikinä jano."

Olet aivan ällikällä lyöty. Katsot lasia ja sen tarjoajaa saamatta sanaa suustasi. Mitä teet?

Oletko kaverille mieliksi ja kohotat kohteliaisuuden nimissä tuon lasin huulillesi? Vai torjutko omituisen tarjouksen ystävällisesti mutta päättäväisesti, kärsivällisen ymmärtävä hymy huulillasi? Entä antaudutko tilanteessa todennäköisesti syntyvään syvälliseen filosofiseen pohdiskeluun, koskien hänen nauttimansa juoman ihania ominaisuuksia ja vaikutuksia? Kuten, että juu juu, olen toki enimmäkseen samaa mieltä kuin ne ja ne -istit, jotka kautta historian ovat sanoneet, että todellisuus on vain blaa blaa blaa... aivan, mutta toisaalta, kuten taas nämä ja nämä -istit, jotka tyhjästä kaiken tietäen, joihin siis itse en itseäni voi täysin pois sulkea kuulumasta, ovat aiheellisesti (tai aiheettomasti, onko sillä väliä) huomauttaneet jo epätarkkuusperiaatteeseenkin nojaten, että  viisasteleva, mutta naiivi epärealismi on jargon jargon.... puhumattakaan  vielä tuosta jos toisestakin -ismistä ja -logiasta, ehkä myös magiasta, jota ei voi saada pään täydeltä, että emme voi koskaan tietää kaikkea, emmekä todistaa sitä tai tätä hölynpölyä olemattomaksi, josta seuraa, että plöts plöts..., loputtomiin.

Vai olisiko parasta huomauttaa kaverille ystävällisesti, että hänen lasinsa on tyhjä. On ollut koko ajan.

Hyvä Soomi-poika ja tyttö. Eikö sinulla ole työ? Ei tulevaisuus? Raha pois ja reikä sukas?

Tässä sinu tilaisuus:

Lähde etsimä marja Ukraiinas!

- helppo kiva työ ulkona metsä ja pelto
- ahkera ansaitse jopa 2,5 euro päiväs!
- majoitu ihana kaunis hirsitupa suure lampi rannas
- bussikyyti työmaa vain 4 euro päiväs
- lisäksi pieni kulu ruoka yms.

Menolippu hinta vain 900 euro, mut pian sinä noukki itses miljonääri! Voit lähettä raha-apu kotiis ja he osta sillä makaroni.

Ota sinä toveri mukaas, kaksi uskalta paremmast peukalokyyti kotimaa.

Ota tästä toivo uusi elämä. Kerää matkaraha sukulaisilt ja ystävilt, pian he kiittä sinut, ja ilmoita itses meille heti pian osoite

slaverybusiness(at)takemoneyandrun.fast

P.S.
Omat ämpäri mukaan. Ja vähä eväs.

sanoo "Pena" [s.149], eräs päähenkilöistä, Hannu Raittilan kirjassa "Pamisoksen purkaus" (WSOY; 2005), ja raottaa tässä hiukan ovea Raittilan absurdiin tarinaan - kertomukseen siitä, kuinka Suomi kulki laman kurimuksesta ohjelmaformaatteja suoltavaksi mediatasavallaksi. Raittila sekoittaa todellisuuden ja mielikuvat mukaansatempaavaksi ja mielenkiintoisen monitasoiseksi ja -mieliseksi arvoitukseksi. Arvoitukseksi, johon tolkkua hakiessaan lukija on pakotettu kääntämään sivun toisensa jälkeen vain huomatakseen uppoavansa yhä syvemmälle pilaantuneen lihan, paskaviemäreiden ja mediateollisuuden kollektiivisten elämysten haisevaan sotkuun.

Pamisoksen purkaus on helppo lukea ja niin vangitseva, että luin sen käytännössä yhdeltä istumalta. Samalla se on kuitenkin myös vaativa, eikä aukea välttämättä ollenkaan niin helposti. Luulenpa olevani vielä pakotettu uusintaotteluun Pamisoksen arvoituksen kanssa, samoin kuin tutustumaan kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Ehdottomasti kuukauden kirja, näin keskellä kauneinta kesääkin. Mutta - kuten kirjan takaliepeessä sanotaan - varautukaa yllätyksiin.

Kesälomakiireistä huolimatta sain palkintoraatimme koolle pohtimaan, mikä tuoreista julkisista rimanalituksista ansaitsisi erityspalkinnon. Raatilaiset ehdottelivat mm. seuraavia:

500-sivuinen helppolukuinen tietokirja, joka käy koko ajan jännittävämmäksi? Sellainen ihme on Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta (WSOY, 2005) - kirja, josta kääntäjä Markku Päkkilälle annettiin J.A. Hollon palkinto. Bryson käy maailmankaikkeuden suurten arvoitusten kimppuun ja selittää ne sujuvasti, helppotajuisesti ja jännittävästi.

Kirja on jaettu kuuteen osaan: Eksyksissä maailmankaikkeudessa - Maapallon mitat - Uuden ajan aamunkoitto - Vaarojen planeetta - Elämä itse - Ihmisen kehitys. Kaikki täynnä huikeasti tietoa ja hauskoja tarinoita tunnetuista ja tuntemattomista tieteentekijöistä. Saamme tietää suunnilleen kaiken oleellisen siitä, mitä eri tieteen aloilta tiedetään (v.2003) ja mitä ei. Erityisesti tuo jälkimmäinen yllättää lukijan toistuvasti. Näytämme esimerkiksi tuntevan ulkoavaruuden paljon paremmin kuin kotiplaneettamme jalkojemme alla. Saamme myös lukea, miten vaikeata aikanaan oli hyväksyä uusia, mullistavia tutkimustuloksia ja teorioita. Ihmisiähän tieteentekijätkin ovat kaikkine inhimillisine ennakkoluuloineen ja heikkouksineen. Lopulta totuus kuitenkin aina voitti ja tietämyksemme on löytänyt harhapoluilta nykymittoihinsa itse asiassa melkoisin harppauksin.

Kirjan parasta antia on mielestäni sen tiedon korostaminen - ja tämä se vasta tuntuukin olevan ihmisille vaikea pala - että olemme täällä vain huimien sattumien epätodennäköisenä summana, eikä elämällä ole mitää elämää kummempaa tarkoitusta. Ei ihmisen eikä bakteerin elämällä.. Eikä ihminen ole evoluution tarkoitus eikä päätepiste. DNA:n ainoa tehtävä on tuottaa lisää DNA:ta.

Bryson kirjoittaa:

Ja:

Bryson tuo siis loistavasti esiin ihmisen aseman "eksyksissä maailmankaikkeudessa" - sattumalta ja hirveällä tuurilla. Hän listaa koko joukon täysin realistisia ja olemassaolevia uhkatekijöitä, jotka voivat vieläkin pyyhkäistä meidät olemattomiin esimerkiksi sokaisevassa välähdyksessä kirkkaalta taivaalta tai hitaasti kituuttaen vaikkapa siten, että hi-virus oppii selviytymään hyttysen elimistössä. Toistaiseksihan hyttysen aineenvaihdunta hajottaa sen elimistöön joutuneet hi-virukset [s. 338]. Mutta virukset muuttuvat ja oppivat...

"Lyhyt historia lähes kaikesta" on kertakaikkiaan upea teos. Se on hyvin kirjoitettu jättimäinen tietopaketti, joka pakottaa lukijansa miettimään, mitä haluaa ainoalla elämällään tehdä - nyt kun tietää, mistä tässä kaikessa oikeastaan oli kysymys.